keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Animecon XI ja mistä nää kaikki selfiet tuli? 2/2

Tässä jatkoa ensimmäiselle Animeconin merkinnälle! Tämä merkintä koskee sunnuntaita!

Olin päättänyt jo lauantaina, etten laittaisi Mia Feitä ylleni enää sunnuntaina ja menin siis siviileissä. Aamu sujui tästä syystä paljon jouhevammin. Toisaalta, niin se tuppaa aina muutenkin olemaan (ainakin omalla kohdallani), että sunnuntait sujuvat aamulla sutjakkaammin, oli päällä pukua tai ei. Lupasin piirtää Chamiralle löhikäärmeen kylkeen hänen cossiaan varten ja noin muuten hengasin lähinnä kuvaajana/ylimääräisenä ökkömönkiäisenä Love Live! -ryhmän mukana, jossa Kifia ja Ninnu olivat mukana.


(Super)selfie-laskuri: 5
Kuva: Miama


Kuvasin Kifian kameralla videoita silloin tällöin ja siinä samalla tuli tutustuttua omasta kamerastani eroavaan käyttöjärjestelmään. Koska pidin Kifian kameran objektiivista ja haluaisin joskus uuden linssin omaan kameraani hankkia, halusin kokeilla, millaisia kuvia sellaisella käsissäni saisi. Valtavasti en siis kuvia loppujen lopuksi saanut otettua, sillä suurin osa ajasta meni asetuksien säätämiseen ja testailemiseen. Pidin kaulassani Kifian kameran ohella omaani ja napsin kuvia välistä myös sillä. Tuntui tosi venkalta pitää kahta kameraa samanaikaisesti kaulassa. En koe olevani mitenkään kummoinen valokuvaaja, mutta sain sentään esittää sellaista. :D


Love Live!

Hozhizora Rin - Ninnu
Ayase Eri - Nezukuro
Minami Kotori - Chiruka
Yazawa Nico - Eisy
Kousaka Honoka - chesti
Koizumi Hanayo - Rita
Toujou Nozomi - mviolet
Nishikino Maki - Kifia
Sonoda Umi - Tuiksu

Kuvat: YumiKoyuki








Viikonloppuna tuli muuten myös täyteen tasan vuosi siitä, kun con-pandakolmoset Lenni, Lille ja Lilli aloittivat matkansa Suomen coneissa Yacin, Kizzyn ja minun mukana. Kizzyn ollessa Iso-Britanniassa Wolfs Bane 2:ssa Lille luonnollisesti puuttui bileistä, mutta sentään Lenni ja Lilli pääsivät treffaamaan synttäreinään. :D


Häpi böösdeii!
Selfie-laskuri: 6


Pyörähdimme myöhemmin päivällä Kifian ja Ninnun kanssa katsomassa Esityskilpailun ja olin kieltämättä positiivisesti yllättynyt. Kisaajia tuntui olevan, jos ei paljon, niin riittävästi ja taso pysyi mielestäni kaikilta osin hyvänä. Oli useampi esitys, josta tykkäsin tosi paljon, ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä en mennyt ihan takuuseen siitä, ketkä pääsisivät sijoille. Omat arvaukseni osuivat tosin silti oikeaan, mutta ne olivat tosiaan vain arvauksia. Venäläinen Strawberry Panic! -pari jäi mieleen, myönnettäköön, lähinnä siksi, että harvemmin kisalavalla näkee ulkomailta tulleita cossaajia. Pidin kuitenkin paljon siitä, kuinka jo heidän yksinkertaisestakin esityksestä tuntui näkyvän se, miten eri tavalla muualla maailmaa tehdään cosplay-esityksiä. Ihanaa läsnäoloa lavalla (ja voi iih, miten heitä jännitti)!

Iltapäivän puolella kilpailun jälkeen lähdin kuvaamaan originaaliksi hahmokseen pukeutunutta Yokia, jonka kanssa olimme sopineet valokuvaamisesta jo pidemmän aikaa etukäteen. Mukaan lähtivät myös Hiron sekä Kifia, jotka toimivat hyvän seuran lisäksi kuvausassarina ja kakkoskuvaajana, muun muassa siirsivät roskasäiliön paikasta A paikkaan B, jotta saatoin kavuta sen päälle yrittämään pysyä pystyssä samalla kun kuvasin. Halusin välttämättä kuvata hiekkakentän kuvat niin, ettei taustalle tule muuta kuin hiekkaa. Olin kuvannut Yokia vain kerran aiemmin Desuconissa 2013 mustaa seinää vasten ja vähän jännitti ns. uusi aluevaltaus. Pääsen yllättävän harvoin kuvaamaan ulkoilmaan, joten se loi hitusen paineita. Ennen kaikkea jännitin kuitenkin sitä, että pystynkö saamaan aikaan jotain sellaista, joka täyttäisi mallin odotukset. Mielestäni sain kuitenkin ihan mukiinmeneviä otoksia, ja jos ei muuta, niin oli ainakin  hauskaa!


Yoki:
Fuyu Jaw're
Varjella

Kuvat: YumiKoyuki









No tokihan siitä piti giffi tehdä!

(Super)selfie-laskuri: 7
Kuva: Kifia

Noin muuten Animecon oli tosi omituinen con pitkästä aikaa, sillä en ollut töissä ollenkaan. Animecon taitaakin olla se ainoa toistuva tapahtuma, jossa en ole koskaan ollut töis- ei vaan olenhan ollut mammana vuoden 2012 Animeconissa, mitä oikein selitän! No, toinen peräkkäinen Animecon ilman töitä, se oli outoa! :D Olen niin tottunut olemaan joko töissä tai kisaamassa!

Kotimatka saattoi olla hivenen hasardi kokemus, mutta sekä Ninnu, Kifia että minä pääsimme kaikki turvallisesti kotiin, joskin vasta lähempänä yötä. Olen itse ollut conin jälkeen päivät töissä aamukahdeksasta lähtien ja illat käynyt läpi kuvia ja kirjoittanut blogia. Pakko sanoa, että kovempaa con-darraa ei ole kuunaan koettu.


Että silleen.
(Super)selfie-laskuri: 8
Kuva: Kifia


Ottakaa loppuun vielä kuitenkin koko viikonlopun koostava (musiikki)video, woop woop. Kenties saattaa siitäkin paistaa vähän läpi, että Robbie Williamsia tuli huudatettua viikonloppuna.


Animecon XI ja mistä nää kaikki selfiet tuli? 1/2

Vähän sivuavasti ensin kuukauden verran taaksepäin. Desucon hurahti Mia Feyni puolesta ohi hirveän nopeasti. Olin koko lauantain joko photoshoottaamassa Niewin ja Elffin kanssa aamupäivästä tai töissä koko loppupäivän. Kuvia olen saanut vasta muutaman ja loppuja täytyy vielä odotella. Animeconissa kuitenkin oli mahdollisuus napata lisää kuvia (ja saada ne saman tien omalle koneelle, sillä otin senkin mukaan) ja näin puku lähti kanssani Kuopioon. Muita cosseja en edes ajatellut ottavani, vaan tarkoitus oli mennä Mia Feyllä koko viikonloppu. Olimme Elffin kanssa puhuneet uusivamme Mian ja Godotin Animeconissa, tosin Elffi olisi tällä kertaa ollut pukeutuneena Godotin aiemmaksi henkilöllisyydeksi, eli Diego Armandoksi. Diegon peruukki ei kuitenkaan ehtinyt perille ajoissa ja näin ollen päätimme siirtää cossailun toiseen kertaan.

Koska Helsingistä matkustaminen Kuopioon kestää pienen tovin, päätimme Kifian ja Ninnun kanssa varata Rauhalahdesta mökin kahdeksi yöksi ja lähteä ajamaan jo perjantaina iltaa kohden paikalle. En ole ehkä koskaan aiemmin coneihin mennessäni saanut pakattua kaikkia tavaroitani niinkin pieneen tilaan kuin yhteen kapsäkkiin ja yhteen laukkuun. Ah, ihanan pieneen tilaan mahtuva puku, eikä peruukkikaan tarvinnut peruukkipäätä mukaansa. Matkamusiikkina kuunneltiin Robbie Williamsia. Pelkästään Robbie Williamsia. Ja olin onnellinen. Perillä Rauhalahdessa yllätyin tilavasta mökistä (vaikka 2011 Nekoconissa olin myös neljän hengen mökissä, ei se ihan noin tilava kuitenkaan ollut), mökkiseurueeseemme liittyi Miama (ei cosplay-sivua) ja hengasimme loppuillan muutaman muun tyypin kanssa.

--

Lauantaiaamuna conialueelle lähteminen viivästyi lähinnä minun takiani. En ollut jaksanut silittää pukua edellisenä iltana ja tokihan se oli jäänyt laukussa rypyille. Lisäksi peruukin saaminen päähän tuotti vastoin aiempaa tottumusta käsittämättömästi elämää suurempia vaikeuksia ja myöhästyimme aikataulusta jopa tunnin. Olin kärttyinen kuumasta ilmasta, vihainen itselleni siitä, että muut joutuivat odottamaan ja kaiken kukkuraksi päälle pukkasi niin sairasta päänsärkyä, että oksennus meinasi tulla. Kipu oli niin sietämätön, että nakkasin suorilta 1200 mg Buranaa naamaan (selviän normaalisti ilman särkylääkkeitä tai korkeintaan 300 mg:lla) ja hivutin niskan kautta peruukkisukan pois peruukin alta turhaan kiristämästä (peruukki oli liimattu otsaani kiinni, koska lace front). Aamupäivän mittaan kipu onneksi helpottui ja olo oli vähintäänkin kohtalainen. Pyysin Kifiaa ottamaan minusta muutaman kuvan Musiikkitalon ympäristössä mahdollisimman pian, jotta saisin Miasta edes jotain todistusaineistoa ja sen jälkeen puvun päältäni pois ripeästi. Siispä kuvasimme ja mukaan kuvaajaksi liittyi myös Yaci (jonka kuvia joudun vielä hieman odottelemaan :>). Seuraan häröilemään liittyi myös muita ihmisiä! Alla olevat kuvat on siis ottanut Kifia, jälkikäsittelyn tein minä.





(Super)selfie-laskuri: 1
Kuva: Ninnu


Kun olimme saaneet kuvattua, lähdimme takaisin Musiikkikeskukselle päin. Matkalla vastassa puistopenkin luona oli ehkä joku ihanin otus ikinä: pikkuinen vaalea labradorinnoutajan pentu. Meinasin kävellä ohi, mutta avasin suuni ja kysyin lupaa vauvan lääppimiseen. Lupa tuli ja voi että, miten valloittava tapaus pikku rääpäle olikaan! Olen tottunut pentujen kanssa lähinnä siihen, ettei millään malteta olla paikallaan ja yritetään saada suuhun kaikki mikä on mahdollista ja ei mahdollista saada suuhun, yleensä siis lääppijän käsi. Vaan tämä otus kellahti selälleen maahan ja antoi onnessaan paijata pientä kaljua vauvamahaansa. ♥ Kun nousin ylös ja pentu teki samoin, huomasin, miten paksun tomun peittoon tyttö oli joutunut kelliessään maassa! Toki lapset leikkii ja likaa tulee muutenkin, mutta lähtiessämme oli vielä pakko vinkaista: "Anteeksi, että mä pilasin teidän koiran! ;A;"


Kahtokaa nyt iloista hauvavauvaa!
Videon otti Kifia


Kuvaamista jatkettiin kuitenkin vielä myös sisällä, sillä sieltä tuntui löytyvän Mia Feylle ihan muikeita paikkoja noin lähdettä ajatellen. Olisi kyllä sairaan siistiä päästä joskus kuvaamaan ihan kunnon oikeussaliin. Suomessa tosin taitaa olla aika nihkeä valikoima, mitä lämminsävyisiin ja jokseenkin koristeellisiin oikeussaleihin tulee. Lisäksi tällaisiin pääseminenkin olisi varmasti haasteen takana. No jaa, aina voi toivoa. Joka tapauksessa nämäkin kuvat ovat Kifian kamerasta ja jälkikäsittely on omasta takaa.





Sain viimein vaihdettua puvun omiin ihanan rentoihin vaatteisiini (parkkipaikalla hohkaavassa kuumuudessa, sorry!) ja lähdimme Kifian ja Ninnun kanssa katsomaan Kääpägaalaa ja cosplay-kilpailua. Ennen saliin menemistä kuulin ehkä jonkun ihanimman kommentin liittyen siihen, etten ollut tuomaroimassa kilpailua. Ihana ihminen oli sitä mieltä, että minun olisi ilmeisesti pitänyt olla tuomaroimassa, ja se oikeasti tuntui ihan hirveän hyvältä kuulla. Olen toisinaan miettinyt, että olenko turhan paljon tuomaroimassa. Pidän kuitenkin siitä hommasta ihan hirveästi ja en tohtisi omien epävarmuuksieni takia jättää tuomaroimattakaan, jos pyyntöjä siihen tehtävään tulee. Tuollaisen kommentin kuuleminen tuli siis tarpeeseen. Kiitos siitä, tiedät kyllä, kuka olet. 

Kääpägaalaan olin hivenen pettynyt, sillä se osoittauti mielestäni kamalan tylsäksi katsottavaksi. Ohjelma kiinnosti vielä ensimmäisenä lavalle saapuneen Maijun kohdalla, mutta loppujen osallistujien kanssa ohjelma oli itseään toistava. Tottakai osallistujia piti kilpailuttaa tasavertaisesti, mutta katsojana tämä oli todella yllätyksetöntä ja puuduttavaa katsottavaa. Oli kyllä sinällään harmi, etteivät muut 10 vuotta sitten lavalla olleet harrastajat päässeet mukaan, mutta tässä kohtaa oikeasti huokaisin helpotuksesta, ettei ohjelmaa tarvinnut katsoa kolmea osallistujaa enempää. Narudossu veti osuutensa hyvin ja nostatti kohdallani kiinnostusta sen verran, että kaiken kuitenkin kesti, mutta ohjelman kiinnostavuus ei saisi olla yksin juontajasta kiinni. Pukukilpailu puolestaan ilahdutti, enkä koe tarpeelliseksi valottaa sitä sen suuremmin.

Kisan jälkeen Kifia lähti kuvaamaan Jesmoa takaisin niille laitureille, joilla olimme olleet kuvaamassa minua aiemmin, ja Ninnu ja minä menimme mukaan. Toimin lähinnä kuvausassistenttina/posetusohjaajana tms., mikä on minusta varsin mielekästä puuhaa. Tykkään seurata kuvaustilanteita sivusta ja tarvittaessa jakaa ideoita siitä, mikä voisi toimia tai miten jo hyvää poseerausta voisi kehittää. Harmi, että omia poseerauksia on vaikeampi tarkkailla samalla tavalla. :D


Parhaiten kuvausassari toimii toki olan takaa kurkkimalla ja niskaan hengittämällä, hönk hönk.
Selfie-laskuri: 2

Valmiina roiskimaan vettä kuvia varten. Jenni asettelee pukuaan ja minä paheksun iloitsen.
Kuva: Kifia

(Super)selfie -laskuri: 3
Kuva: Kifia
Ps. Kyllä, olen cossaamassa Sokkaa (Avatar: The Last Airbender) ensi vuonna, mulla on sen naama.

Lauantain conista oli meille jäljellä enää Animekonsertti. Olin edellisvuonna käynyt ensimmäistä kertaa konsertissa conissa ja olin tykännyt ihan hirveästi. Muistan itkeneeni lähes koko konsertin ajan ja kylmät väreet nostivat ihokarvat pystyyn. Tällä kertaa kokemus jäi vähän latteammaksi. Olin aluksi aika ilahtunut siitä, että musiikin taustalla pyöri videoita, mutta rehellisesti sanottuna ne etäännyttivät minua musiikista. Koska musiikki soi livenä, eivät videot voineet noudattaa musiikin iskuja ja sen vuoksi ne jäivät minusta aika irrallisiksi suhteessa musiikin tempoon ja välittämään tunnelmaan. Päätin siis sen vuoksi laittaa silmät kiinni ja aistia vain korvien kautta. Laulaja puolestaan oli positiivinen muutos edellisvuoteen. Pidin Ruta Smailyten äänestä, joskin korkeimmissa kohdissa ääni tuntui falskaavan paikoittain (kuten muuten myös toisinaan jousisoitinten kuulin olevan epävireessä erityisesti konsertin alkupuoliskolla). Vaikka laulaja olikin plussaa, ei konsertti mielestäni vetänyt vertoja edellisvuodelle. Olisin toivonut saavani nyyhkyttää korvagasmeista, mutta hö, eipä juuri tapahtunut. Mutta silti oikein muikea konsertti, sanonpahan vaan! Ja odotan ehkä kuin kuuta nousevaa nyt sitä peLIMUSIIKKIKONSERTTIA aaAAAaAA GIMME GIMME!

Konsertin jälkeen lähdimme viettämään loppuiltaa mökille uimisen, Mäkkärimätön ja edeltävän illan seuran merkeissä! Tulipa talviturkki viimein heitettyä! Vesi oli kylmempää kuin olin toivonut (vuonna 2011 oli niin himskatin lämmintä, ettei tiennyt missä vaiheessa iho osui veteen, ellei katsonut), mutta olen ehkä tosi ylpeä itsestäni ja siitä, että menin silti. Olen erityisen herkkä kylmälle myös kesäisin, kiitos keratosis pilarikseni, ja minun on todella vaikea mennä kylmään veteen. Lisäksi minua alkaa helposti ahdistaa luonnonvesistöissä uidessa (vaikka paras liikuntamuoto ikinä onkin nimenomaan uiminen), sillä en näe missä raajani kulkevat ja mihin saatan osua. Hyi, jos ikinä kala osuisi jalkaani! Saattaisin mielikuvitukseni kanssa kuvitella sitä ruumiiksi ja saisin varmaan sätkyn ja hukkuisin. Tällä kertaa en kuitenkaan kokenut uimista ahdistavaksi missään vaiheessa, jee!


(Super)selfie-laskuri: 4
Kuva: Kifia


Sunnuntain Animeconista seuraavassa merkinnässä!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Desucon 2014 ja kuinka sydän ei taas vaihteeksi kestä

Jo etukäteen on varoitettava, että jos odotitte näkevänne kuvia Desuconin puvuistani, joudutte valitettavasti pettymään. Minulla oli viikonloppuna niin kiire ja syystä tai toisesta photoshoottailua ei juuri tapahtunut, joten kuvatodisteet ovat vähissä. Napsin tosin itse muutamia kuvia, joten edes niitä saan ympättyä mukaan.

Jo viime vuonna minun oli ollut tarkoitus cossailla Akane Owaria pelistä Super Dangan Ronpa 2, mutta silloisten kiireiden vuoksi jouduin tiputtamaan puvun listaltani pois ja priorisoimaan muita pukujani. Puku tuli tehtyä puolivalmiiksi hameen ja kenkien verran ja jäi vain odottamaan lopullista valmistumista. Kun tänä vuonna Facebookissa syntyi keskustelua mahdollisesta SDR2-ryhmästä, oli minulla hyvä syy mahdollisesti saada Akane vihdoin vuotta myöhemmin valmiiksi. Kuitenkin Akane ei tulisi olemaan prioriteettini tänäkään vuonna, sillä muut puvut menivät edelle, ja teinkin tämän selväksi jo ilmoittautuessani mukaan välttääkseni turhan mielensä pahoittamisen peruutustilanteen mahdollisesti sattuessa.


Mihin hommat vuonna 2013 jäivät

Se, mikä tulisi sitten olemaan Desuconin puvuistani prioriteettina, oli Mia Fey pelisarjasta Phoenix Wright: Ace Attorney. Tykkäsin Miasta hahmona aivan jäätävästi, mutta en sinällään kummemmin ollut miettinyt hahmon cossaamista. Olinhan jo kerran aiemmin cossannut samasta sarjasta jotain muuta hahmoa. Kuitenkin kun Elffi meni tekemään pelistä tutun Godotin, heräsi minulle pakko toteuttaa aiemmin mainittu neiti joskus (koska Godot on paras ja hahmot on ihan otp). Puvun aloittamista piti lykkäillä aika pitkään muiden projektien vuoksi, mutta Desuun saimme sovittua cossaavamme yhdessä ja tuolloin olisin vapaa muista pukuvelvollisuuksistani sen verran, että aikaa riittäisi yksinkertaiseen cossiin. Oli sekä siunaus että harmi, että Mian puku oli niinkin yksinkertainen. Cosvisionissa käyttämäni Ellenin puku oli ollut niin työläs ja stressaava tehdä, että kaipasin pitkän loman puvuista ja mikä sen parempaa kuin yksinkertainen puku ilman sen kummempaa aivotyöskentelyä. Kuitenkin kaipaan puvuissa aina jotakin haastetta, enkä oikein uskonut Mian sitä minulle tarjoavan. Onneksi sentään pääsin tyydyttämään nillittämisen tarvettani ja tekemään pikkutarkkaa hiomista Mian magataman kohdalla ja sen tekemisestä nautinkin puvussa eniten.



Paperclayta hiottuna vesihiomapaperilla, Citadel-miniatyyrimaalia ja kiiltävä spraylakkaa



Olisin pärjännyt viikonloppuna kahdella puvulla vallan mainiosti, mutta päätin ottaa mukaan myös Ellenin ulkoilutukselle sunnuntaita varten. Olikin ollut pitkä aika siitä, kun conin joka päivälle olisi eri puku, oli tapahtuma sitten kaksi- tai kolmipäiväinen!

No sattui sitten niin, että tarvitsin Cosvisionin jälkeen pidemmän loman puvuista kuin olin kuvitellut ja Mian sain aloitettua vasta viikko ennen conia. Puolivälissä viikkoa pohdin jo ankarasti sitä, yrittäisinkö saada sekä Mian että Akanen valmiiksi ajoissa coniin uhraten yöuniani ja jaksamista noin muuten, vai tulisiko Akane tiputtaa vain suosiolla jo toistamiseen pois. Koska olin ollut vuoden sisään jo kahdesti sairaalan päivystyksessä cosplaysta aiheutuvan stressin ja sen mukana tulevien ruumiillisten vajaatoimintareaktioiden kanssa, aloin kallistua aika vahvasti siihen suuntaan, ettei se ollut oikeasti sen arvoista, jos joutuisinkin samaan jamaan jo kolmannen kerran. Sen lisäksi että ajattelin omaa terveyttäni, minua ei rehellisesti sanottuna inspannut Akanen pukeminen niin yhtään. Olin laihtunut viime vuodesta niin paljon, ettei hame ollut minulle juuri enää mini ja helmaa olisi pitänyt lyhentää, sekä minun olisi vaikea saada hahmoa vastaavaa rintavarustusta sellaisen paidan ja rintaliivimallin kanssa (Mialla onnistui kohtalaisesti, koska siltarintaliivit, joihin sai kolmet toppaukset mahtumaan hyvin). Akanella on myös selkeästi omaa ihoani päivettyneempi iho, minkä ajatteleminenkin meikin ja siihen kuluvan ajan puolesta tuntui vastenmieliseltä. Joten no, se siitä sitten. Päätin mennä perjantaina enemmän tai vähemmän siviileissä. Mia Feyn puku valmistui pari päivää ennen conia, mistä olin aivan tavattoman onnellinen.

--

Itse conista minulla on aika vähän kerrottavaa. Perjantaina pyörähdin paikalla parin tunnin ajan siviileissä. Olin kuitenkin halunnut panostaa ulkonäkööni, kun se kerran oli hyvällä syyllä mahdollista. Vajaan parin tunnin Sibeliustalolla hengailun jälkeen päätimme Maijun kanssa käydä kaupassa hakemassa ruokaa ennen kuin mokomat menisivät kiinni ja viedä lastin majapaikkaamme Elinan porukoille, missä Elina itse soturin elkein väänsi EC-pukuaan. Maiju lähti vielä kavereidensa seuraksi takaisin Sibbelle, mutta koska paikalla ei juuri ollut minulle mitään tapahtumarikasta ja olin jo sen verran uupunutkin, päätin jäädä mieluummin Elinan seuraksi tsemppaamaan. Loppuilta kului lähinnä hiljaa seuraavaa päivää jännittäessä, 30 päivän lihastreenihaastetta suorittaessa ja Mandarin Morningia lipittäessä.


Perjantain look (plus klassiset haalarit ja korot) ja ankat puussa


Lauantaille olimme sopineet Elffin ja Niew Photographyn kanssa photoshootin aamupäivälle ennen muita töitä ja on kyllä pakko sanoa, että oli ehkä siisteintä ikinä. Jännäsin aika paljon, koska valokuvaaja on yksi suosikeistani ja olin ensimmäistä kertaa hänen mallinaan. Ja koska hei, ette voi väittää, etteikö Elffi olisi aika hahmonsa näköinen Godot. Ja kun yhyhy Godot x Mia  mutta kun voiko sen mukaisia kuvia ottaa vai pitääkö vaan mennä täysin asiallisesti koko ajan vai voiko tehdä canonin mukaista jotain ~spessumpaa~ apua suorituspaineeeeet. //// Kuvaustilanne oli kuitenkin onneksi varsin kuumottava hilpeä ja se mitä sain kameran näytöltä nähdä oli jotain ihan mieletöntä. Kuvia pitää vielä tosin odottaa tovi jos toinenkin (voi oikeasti mennä muutama kuukausikin), mutta en niin malttaisi! Tiedän odotuksen kuitenkin olevan sen arvoista ja se sentään tekee odotuksesta helpompaa. :>

Töissä vaikutin jälleen yhtenä Hall Cosplayn tuomarina ja oli muikeaa. Olimme vissiin aika tehokkaita, sillä aikaa jäi mukavasti perusteluiden kirjoittamiseenkin ja rentoutumiseen/valmistautumiseen ennen kilpailun alkua. Sain odottaessa myös napsaistua sekä Kifiasta että Elinasta parit kuvat tutulla mustalla seinällä.


Kifia: Chocola Meilleure - Sugar Sugar Rune

Elina: Yurick - The Last Story


Pääsimme muun tuomariston kanssa istumaan permannon eturiviin, jossa jänskäsin koko kisan ihan penkin reunalla. Olin odottanut EuroCosplay -kisoja kuin kuuta nousevaa ja ei hemmetti sentään miten sydämestä otti se odottaminen, että näen Elinan lavalla. Olin nähnyt esityksen taustanauhan aiemmin ja jo silloin se oli aiheuttanut kylmiä väreitä ja ankaraa liikutusta, mutta nyt lavalla se tuntuisi varmasti erilaiselta. Olin mennyt vähän lupailemaan, että itken aika varmasti jo ennen kuin Elina edes pääse lavalle ja no, oikeassapa olin. Koitin muistaa jatkuvasti, että minulla on vielä meikit naamassa ja ripset liimattuna ja jos itkisinkin niin se piti suorittaa hillitysti (olisi pitänyt tajuta varautua vedenkestävällä ja nenäliinoilla). Toimi ihan kohtalaisen hyvin koko esityksen ajan jopa! Hall Cosplayta ihastelimme kovasti myös, vaikka olimmehan toki nähneet kisaajat jo aiemmin esituomaroinnissa. Kisaajien puvut vain näyttivät erityisesti lavan valoissa niin häikäiseviltä, että meinasi ihan henki salpautua.

Olin etukäteen, taas vaihteeksi, jännännyt mitä tulisi sanoa lavalla. Olen toki ollut lavalla tuomarin roolissa aiemmin, mutta jotenkin nyt tuntui jännittävän enemmän kuin tavallisesti. Kun Cosvisionissa esiinnyin ensimmäistä kertaa ja minun piti esittää olevani jotain muuta kuin oikeasti olen, tajusin miten hyvältä oikeasti tuntui olla lavalla juuri nyt, kun saattoi olla ihan oma nolo, jännittävä itsensä esittämättä turhaan mitään muuta. Mokia ei tarvinnut yrittää piilotella ja olo tuntui vain suunnattoman luontevalta. Lisäksi olin kamalan heltynyt, kun sekä Hansku että Zerokin olivat kamalan symppiksiä omassa jännityksessään. Ja vaikken henkilökohtaisesti tuntenut yhtäkään sijoittuneista kasvoja ja nimeä paremmin, ei se estänyt minua vinkumasta koska hyvänen aika millaisia asuja porukka tekee. Ja muutenkin koko Hall Cosplayn kisaajajoukko täynnä niin taitavia ja sympaattisia ihmisiä, ettei pieni ihminen kestä. Kiitos oikeasti tästä kokemuksesta ja oikein paljon onnea sijoittuneille!


Hall Cosplay -tuomarit jännän äärellä
Kuva © Tytti Levänen


Hall Cosplay kisaajille sellaista infoa, että meiltä tuomareilta saa pyytää palautetetta, jos sellaista puvustaan kaipaa! Vastaamme mielellämme! Allekirjoittaneelle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen yumi_koyuki[at]hotmail[piste]com.

No se EuroCosplayn tulosten julkistaminen. Ei herranjumala. Väänsin paperia käsissäni hermostuksissani ja itkin jo valmiiksi, kävi miten kävi. Minulla oli kutina, että Elina voisi ihan hyvin sijoittua, mutta koitin pysyä rauhallisena ja vain keskittyä kuuntelemaan perusteluja, vaikka silmät vuotivatkin täyttä häkää. Kun toisen sijan perusteluja kerrottiin, aloin hokea päässäni ei-oo-tottaa ja vihdoin ykkössijan julkistuksen kohdalla reaktioni oli tätä luokkaa:


"YYYYEEESSSS!!"
Giffin kuvasi Kifia


...Olisikin ollut edes noin viehkeää.

Muistan suorastaan kirkuneeni itkusta ja hytisevän ja ei hyvänen aika millainen ihmisraunio olin ja miten ylpeä olin Elinasta ja olen yhäkin. Olin kuullut ja nähnyt pidemmän ajan, miten paljon Elina oli raatanut pukunsa sekä esityksensä eteen ja hän niin ansaitsi kaiken kunnian. Halusin päästä halaamaan Elinaa niin pian kuin suinkin ja teki tiukkaa pysyä paikallaan tuolilla. Zero oli kamalan ihastuttava "Sä voit mennä varmaan jo noni!" -kehotteluillaan, mutta pystyin onneksi pitämään pehvani penkissä niin kauan kunnes Elina pääsi lavan keskeltä vähän sivummalle. Heti tilaisuuden tullen juoksin siis pää kolmantena jalkana välittämättä siitä oliko se soveliasta vai ei kirmata niin lavalle MUTKU EI NYT OIKEESTI. ;__; ♥ Kuulin myöhemmin Elinalta, että yleisöstä oli kuulunut aika kehaistava "Awww", mikä oli mennyt minulta tärinäitkukohinoissani aika hyvin ohi. Joku muistikuva oli, mutta ei sen kummemmin. :D

Onnea vielä kamalasti plstcgylle toisesta ja Saarazille kolmannesta sijasta!

Koko loppuilta meni itkeskellessä oikeastaan vähän joka asiasta monen ihanan ihmisen kanssa, kaikki tosin vallan positiivisten asioiden vuoksi. Olin herkässä tilassa, okei. Vielä ennen conipaikalta poistumista nappasin muutamat kuvat Jesmosta!


Jesmo: Major Motoko Kusanagi - Ghost in the Shell: Stand Alone Complex


Olen oikeasti ehkä vähän pahoillani siitä, että blogiani lukevat tuntevat minut kohta lähinnä siitä millainen itkupilli olen melkein joka merkinnässä. Mutta sitten taas muistan, että itkeminen ja ~tunteet~ ovat ehkä se minun suurin ydin ja että ilman niitä en olisi mitään. CRYING GIVES ME POWER eiku-

--

Sunnuntai oli mielestäni vähän surullisen tylsä päivä lukuun ottamatta Esityskilpalua. Olin toki pahoillani suuresta kisaajakadosta, mutta iloisesti yllättynyt muiden kisaajien esitysten tasosta. Ehdoton suosikkini oli toki ensimmäisen ryhmän hulvaton Pokémon-esitys (ja missasin päättäjäiset, mutta olin aika varma, että pojat sen voiton nappaisivat kumminkin). Ellenin takki päällä oli tavattoman kuuma ja tekemistä ei juuri tuntunut olevan. Olin jotenkin niin uuvuksista edellisestä päivästä, ettei photoshoottailukaan innostanut juuri. Eipä sillä, minulla oli kyllä Cosvisionistakin jo aika paljon kuvia. Päivän kohokohta taisi olla se, että minuun viitattiin (leikkimielisesti) Rva Williamsina sen sijaan, että käytettäisiin etunimeä tai nimimerkkiä. :D Minulle oli ilmoitettu aiemmin samalla viikolla, että Tampere Kupliin cosplay kilpailun pokaalit sai noutaa Kyuu Eturautilta kuvauspisteeltä, ja yllätyin miten hienot pystit meidän W.I.T.C.H.-porukka sai.


Se on niin suuri ja kaunis!

Seuraavana conina vuorossa olisi Hypecon Hyvinkäällä ja sitä seuraavana Animecon Kuopiossa. Seuraava pukuprojektini tosin sijoittuu Traconiin, ja vaikka sinne onkin vielä aikaa, on minun aloitettava hommat jo nyt. NCC kutsuu, jos aikataulu ja budjetti pitävät.

--

Summary in English: I had a pretty busy Desucon this year as I was one of the Hall Cosplay judges. Also I'm super proud and happy for Elina, who won the Finnish EuroCosplay Championship preliminaries this year and will be representing Finland next fall in London! Next up for me is Hypecon in less than a week, Animecon a month from now and it's also time for me to start my costume for Nordic Cosplay Championships this fall.

torstai 22. toukokuuta 2014

Ellen WIP, eli saako nyt nukkua?

Koska edellinen merkintä Cosvisionista olisi venynyt (jo muutenkin) liian pitkäksi, päätin antaa omaa tilaa itse pukuvalinnalle ja tekoprosessille. Ja tätäkin merkintää olen kirjoittanut aivan liian kauan, mutta kun välissä tapahtui (sunnuntai 18.5.) esim. joku ROBBIE WILLIAMSIN KEIKKA JA SE OTTI MUT LAVALLE SEN KANSSA OTTAKAA RAPORTTI JA PALJON KUVIA JA VIDEOITA PARI JA SE TYKKÄSI MUN KOMMENTISTAKIN NAAMAKIRJASSA, niin ei sitä sitten enää kyennyt normaaliin elämään vähään aikaan. Tässä siis kuitenkin nyt enemmän siitä, kuinka päädyin valitsemaan Ellenin kisahahmokseni ja miten itse puku syntyi.

Kun kutsu Desucon Frostbitessa Cosvisionin kutsuvieraskilpailuun kuului, oli ensimmäisinä fiiliksinä hämmennys, positiivinen yllättyneisyys, mutta ennen kaikkea aika suuri epätoivo. Olin jo edellisenä vuonna päättänyt, että keskittyisin Frostbiten puvun jälkeen heti suoraan jo Traconiin tulevaan pukuun, jolla olisi tarkoitus osallistua kisaankin, enkä vuoden 2014 aikana hommaisi itselleni liiaksi tekemistä cosplayn puolella. Puku veisi paljon rahaa ja aikaa, joten päällimmäisiksi ajatuksiksi nousi huoli budjetista ja etenkin aikataulusta. Kuinka mitenkään ehtisin saada kisapuvun Cosvisioniin valmiiksi, kun aikaa oli vain pari kuukautta koulun ja töiden ollessa aikataulussa jo muutenkin päällekkäin? Lisäksi minulla ei ollut hajuakaan, minkä hahmon valitsisin. Näiden painavien askarruksien vuoksi kerroin Mirolle (Cosvisionin cosplay-vastaava) rehellisesti, että minun pitäisi miettiä osallistumistani jonkin aikaa. Jos en keksisi pukua ja esitysideaa vaivattomasti ja nopeasti, en kykenisi osallistumaan.


Calista - The Last Story
Seurasi ankaraa pohdintaa mahdollisista kisapuvuista. Luultavasti paras vaihtoehto olisi varmasti ollut jokin hyvin yksinkertainen puku, joka olisi ollut mahdollista toteuttaa siististi ja nopeasti. Kuitenkin se soti omia periaatteitani vastaan, sillä haluan kehittyä ja antaa kisoja varten jotain keskivertoa vaativampaa omasta takaa. Minusta helpolla puvulla kisaaminen ja mahdollisesti voittaminen ei tuntuisi samalta tai reilulta itseäni tai muita kisaajia kohtaan, jotka olisivat nähneet paljon minua enemmän vaivaa omassa puvussaan. Menestys tuntuu mielestäni parhaalta, kun kokee, että sen eteen on tehnyt töitä. Toki lähden aina kisatessani tavoittelemaan sijoitusta, mutta haluan kokea saaneeni sen ansaitusti. Siis hylkäsin yksinkertaisen puvun ajatuksen. En millään ehtisi tehdä Traconiin suunnittelemaani pukua niin lyhyellä varoitusajalla tai parin kuukauden budjetilla, joten se oli myös heti poissa laskuista. Pienen pohdinnan jälkeen mieleen kumpusi The Last Story, jonka läpipeluuta olin katsonut hiljattain vähän ja josta pukuilemisesta oli Elinan kanssa ollut puhetta, koska hän itse tekee Yurickia. Olin tykästynyt Calistan siniseen mekkoon jo heti ensisilmäyksellä. Puku vaikutti työläältä, mutta toteutettavissa olevalta, joten aloin pähkäilemään sen toteuttamista. Mitä enemmän katsoin läpipeluuta, sitä selkeämmän ajatuksen sain myös esitystä varten. Myös hahmo persoonana tuntui itselleni sopivalta ja tukisi omaa ensiesiintymistäni lavalla ilman, että minun täytyisi esittää liikaa. Hiphei!


Ellen - Folklore
Cloak of Twilight
Taisi olla jo seuraavana päivänä kun tajusin, että puvussa on aivan liikaa tekemistä. Niinkin simppeli kokonaisuus sisälsi tajuttoman määrän pieniä yksityiskohtia, että puku alkoi tuntua jo naurettavalta edes yrittää. Tämän epätoivon hetkellä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, muistin Ellenin. Olin kaksi vuotta aiemmin tehnyt Folkloren toisesta päähenkilösta 30 minuutin cosplay-haasteen ja jo tuolloin olin ajatellut, että joskus Ellenin vielä kunnolla teen. Tytön arkivaatteet olivat kuitenkin liian yksinkertaiset omaan makuuni kisapukuna, mutta onneksipa hahmolta löytyi kattava repertuaari muita asukokonaisuuksia, josta Cloak of Midnight Sun valikoitui parhaaksi vaihtoehdoksi itselleni toteuttaa. Tunsin pelinkin paljon The Last Storya paremmin, sillä olinhan sen jo ihan viimeistä lukua vaille läpi pelannut. Totta puhuen pidin Cloak of Twilightista eniten, mutta se tuntui liiallisen vähäpukeisuutensa vuoksi ikävältä ajatukselta ja aikatauluun nähden liian työläältä toteuttaa. Cloak of Midnight Sun tuntui siis itselleni kaikista Ellenin puvuista selkeimmältä, mutta silti sopivan haastavalta. Juurikin siis parhaalta vaihtoehdolta juuri nyt. Esitysidea Ellenille tuli oikeastaan ihan samaan syssyyn hahmon keksimisen kanssa, mikä sai hahmovalinnan tuntumaan entistäkin oikeammalta ja miellyttävältä.


Voittajaehdokas!
Ellen - Folklore
Cloak of Midnight Sun


Töihin aloin melkeinpä heti, kun puku oli keksitty. Peli löytyi omasta takaa, joten hyvät reffit puvun joka kulmasta oli helppo saada.




Jotta kaikki tarvittava ehtisi varmasti postista, aloitin ensimmäiseksi eBayn koluamisella. Minulle puvussa ehdottomasti mielenkiintoisin elementti oli kauluksen ja rannekkeiden (tai miksi noita nyt kutsutaan, eivät ne kalvosimetkaan ole) kangas, mutta myös hiostavin siinä vaiheessa prosessia. Mistä ihmeestä muka löytyisi tuollainen kangas, joka hohtaisi simpukkamaisesti ja olisi jaettu soluihin? Vaan enpä voinut uskoa tuuriani, kun oikeastaan täydellinen kangas tuli vastaan ja vieläpä edullisesti. Kangasta kuvailtiin vinyyliksi, mikä huoletti vähän. Tyypillisesti näkemäni vinyylit olivat ohuita ja laadultaan vastaavalla hintatasolla melkoisen kehnoja. Vaan toisin kävi, kun sain kankaan käsiini. Laatu oli todella korkeaa ja  lisäksi kankaassa oli jo valmiiksi liimattu jämäkkä huopakangas tukena. Kangas tuli kuitenkin vielä maalata. Olin kuullut Kizzyltä Pearl Ex -pigmenteistä, joita saatoin sekoittaa lakkaan. Hobby Pointista löytyi myyjän avustuksella akryylilakka (100% Acrylic Resin, Satin Varnish), joka soveltui muovipinnoille ja sieti venymistäkin. Siinä sitten maalailin päivän verran kaikkia soluja ja katselin elokuvia. Koska vinyylikangas oliki odotettua paksumpaa, suunnitelmani koskien puvun nappeja sai uuden suunnan. Olin ajatellut vuoraavani napit kauluskankaalla, mutta no, niin. Halusin nappien jäljittelevän kangasta mahdollisimman hyvin ja mieleeni tulikin ns. nahkanapit, joiden pinta oli myös jaettu soluihin. eBaysta löytyi sopivasti juuri kankaan kanssa identtisen värisiä nappeja, joita pääsin myös maalailemaan.


Ellenin silmät yllä, omani alla (ilman meikkiä)
Myös peruukin ja erityisesti piilolinssien kanssa kävi aivan käsittämätön tuuri. Peruukkissa tuli olla oikean sävyn lisäksi keskijakaus eikä otsatukkaa. Usein pitkissä peruukeissa on pidempi otsatukka, joka tulee itse leikata sopivaan mittaan, mutta tämä ihanuus oli pitkä kauttaaltaan. Piilolinssit puolestaan voitin Fian giveawayn kautta, ja sain valita piilolinssit itse. Pakko sanoa, etten koskaan ole omistanut parempia linssejä. Ellenin silmät ovat aivan järisyttävän valtavat ja piilarit olivat juurikin sitä. Lisäksi ne olivat sen verran läpikuultavat, että ne näyttivät silmään luonnollisilta, mutta kuitenkin sävyttivät omia siniharmaita silmiäni tehokkaasti. Linssit olivat myös ohuet ja Cosvisionissa koko päivän niitä pitäneenä en huomannut linssien kuivuvan laisinkaan tai muuten rasittaneen silmiä.


Koska en löytänyt haluamani värisiä kankaita mieleisissäni materiaaleissa, minun tuli siis vain värjätä kaikki kankaat itse. Koska materiaaleja oli useampia ja kaikista piti saada mahdollisimman saman värisiä keskenään, oli värjääminen yksi työläimmistä vaiheista koko prosessissa. Kaikki materiaalit kun tuppasivat nappaamaan väriä kiinni vähän eri tavalla. Siinä missä takkikankaasta (suurin osa puuvillaa, murto-osa elastaania) sai hyvän pelkällä Dylonin mustalla sävytettynä, trikoo teki vastaavalla värillä kankaasta sinisen. Siinähän sitten kulutin yhden kokonaisen päivän sotkien mustaa, ruskeaa ja sinistä sekaisin, värjäsin, pesin ja kuivasin kankaan. Tätä piti toistaa noin viisi kertaa (plus poistaa välissä väriä vähän kuumemmassa pesussa, kun väri nappasi liian tummaksi) kunnes oikea väriseos saatiin aikaan ja olin tyytyväinen. Vuori oli kankaista ainoa, jota ei tarvinnut värjätä. Mietin reffikuvien kanssa vuorin suhteen sitä, että onko takin sisusta kuvissa vain varjossa vai onko sen tarkoitus olla tummempi. Niin tai näin, valitsin väriksi tummemman harmaan siitä syystä, että se saisi takista kolmiulotteisemman ja kuvissa rakenteeltaan syvemmän.


Simppelein homma koko prosessissa oli ehdottomasti hame ja se valmistuikin kaikista puvun osista ensimmäisenä. Leikkasin kaikki kankaat koko asukokonaisuudesta yhdellä kertaa ja painoin kontaktimuovista tehtyjen sabluunoiden avulla kaikki puvun violetihtavana hohtavat graafiset kuviot. Käytin maalina EMO-kangasmaalisarjan peittovalkoista ja violettia sekaisin. Reffikuvien mukaista mystistä hohtoa ei mitenkään oikeasti saisi aikaan, mutta kuviot oli kuitenkin mahdollista saada taittamaan valoa. Siispä sekoittelin jälleen Pearl Ex -pigmenttiä (helmenvalkoista), tällä kertaa kankaille soveltuvaan kiiltolakkaan. Kun kuviot oli painettu, tuli niiden reunat kehystää valkoisella vinonauhalla. Vielä piilovetoketju kylkeen sekä napit paikoilleen ja voilà!


Hameen jälkeen tuntui luontevalta siirtyä takkiin. Kaavojen kanssa piti sumplia hieman, sillä takissa oli paljon jänniä leikkauksia. Kun kankaat oli leikattu ja violetihtavat, hohtavat kuviot painettu, siirryin rakentamaan takin helmaosaa. Referenssikuvista näkee, kuinka Ellenin takin helmassa on paljon tekstuuria ja se vaalenee alareunaa kohti. Tulkitsin itse niin, että painettujen kuvioiden seassa oli enemmänkin tekstuuria kuin valkoisia seittimäisesti kulkevia viivoja. Piirtelin taas pienen tovin kaavapaperille viivoja, joita pitkin myöhemmin ompelin ompelukoneella kankaalle, kaksi kertaa per viiva, jotta tekstuuri näkyisi paremmin. Kun kangas oli painettu ja tekstuuri ommeltu, siirryin liukuväriin. Pääsin kerrankin korkkaamaan joskus vuosi tai pari sitten isältäni saaman kynäruiskun ja suihkuttelin helmaan EMO-peittovalkoista vedellä ohennettuna. Väriä kului aivan jäätävät määrät, sillä sitä piti ohentaa todella paljon, jotta se pääsisi ruiskun putkesta vaivattomasti läpi. Tämän vuoksi kangas imi itseensä enemmän nestettä kuin väriä ja kerroksia piti tehdä paljon useampia kuin käsin maalia sellaisenaan töpöttelemällä. Kun maali oli saatu kuntoon, oli aika siirtyä neulaamaan vinonauhaa. Niin maan vietävästi vinonauhaa.




Olin takin kanssa miettinyt hyvän tovin, josko siihen tulisi silittää kiinni tukikangas napakkuutta antamaan. Koska takkiin olisi tulossa vuori ja paljon massaa nauhoista, ajattelin, ettei takki enempää tavaraa itseensä tarvitsisi. Voi, mikä virhe. Kun olin ommellut noin puolet helman vasemman puolen nauhoista, aloin nähdä päätökseni seuraukset: kangashan aaltoili tiheässä nauhametsässä aivan vimmatusti sen pienen elastaanimääränsä takia, joka siinä typerässä kankaassa sitten piti olla! Koitin korjata tilannetta silittämällä tukikankaan vielä tässä vaiheessa kiinni, mutta ei se juuri mitään pelastanut, kunhan vain keräsi kaikki aallot rypyille. Kettuuntuneena jätin tukikankaan paikoilleen ja silitin sen myös oikealle puolelle ennen kuin ompelisin sille puolelle yhtäkään nauhaa, jotta näkisin, auttaako tukikangas mitään silloin, kun se silitetään ensin ja nauhat kiinni vasta sitten. Ja auttoihan se.


Oikea puoli on ehkä lievästi nätimpi.

Ei siinä mitään. Revittiin sitten parin päivän turha työ pois vasemmalta puolelta, silitettiin uusi tukikangas kiinni ennen nauhoja ja ommeltiin taas lisää nauhoja. Koska olinhan kaivannut kaiken kiireen keskelle ökykämmejä.


En ollut koskaan ennen ollut tekemisissä glitterin kanssa, mitä cosplayhin tulee, ja saatoin olla asiasta Ellenin kohdalla vähän turhan innoissani. Sen lisäksi, että puvussa oli jo riittämiin helmiäispölyä ja kiiltolakkaa, sain oikeasti tunkea glitteriäkin kaiken päälle. Ellenin takin selkämyksen lärpäkkeessä oli selkeästi joku kimalteleva sininen raita ja kauluristakin löytyi jotain säkenöivää tekstuuria, joten Hobby Pointin glitterihyllylle tieni vei! Yllättäen onnekkaasti samaiselta hyllyltä löytyi nimenomaan glitterin ja kankaan kombolle toimiva kangasliima! Selkään tungin niin irtoglitteriä (sinistä ja valkoisenkirjavaa) kuin paperille tarkoitettua glitterigeeliä, joka hohti sinisen ja violetin sävyissä. Kauluriin käytin pelkästään glitterigeeliä pieninä pisteinä, jotta kankaan jousto säilyisi, eikä vahingossakaan tuntuisi kaulassa epämiellyttävältä. Selän raita oli yllättävän työläs, sillä liiman piti antaa kuivua miltei vuorokausi ja kerroksia piti tehdä useita. Lisäksi aina silittäessä sinisestä irtoglitteristä näytti irtoavan väriä, joten loppupuolella kiinnitin irtohileet lähinnä viimeistelevällä kerroksella glitterigeeliä. Sekä selkämyksen että kaulurin kankaana käytin samaa trikoota kuin takin alle tulevassa topissa. Huoneessani saattaa vieläkin olla jossain nurkassa hileitä kaiken sen ripottelun jäljiltä.


Lopuksi piti vain ommella takki kasaan. Kiinnitin rannekkeet ja kauluksen, ompelin loput vinonauhat paikoilleen, tein napinlävet ja ompelin napit kiinni. Takin helman röpelöintiä varten tein kaavat, joiden avulla piirsin röpön ääriviivat suoraan kankaalle, leikkasin niin päällikankaan kuin vuorinkin helmasta turhan pois ja lähdin kiinnittämään kankaita yhteen kangasliiman (=maitoliiman) avulla. Huolittelua kankaat eivät tarvinneet, sillä niiden liimaaminen yhteen hoiti homman jo tehokkaasti. Vihoviimeiseksi takapuolen kohdalle tulevaan aukkoon piilotin sen reunoja pitkin kulkevan vinonauhan sisään itse muotoillun vanteen, jotta aukko pysyisi mallissaan auki.



Sormikkaissa mietin, että tulisko oikean käden ketju tehdä ihan ketjusta vai jotenkin muuten. Koska ketjun kanssa sormikkaat olisivat olleet hankalat pukea, eikä sallisi joustoa laisinkaan, päätin hoitaa homman kirjomalla metallinsävyistä lankaa ketjusilmukoin. Olen tulokseen aika tosi tyytyväinen, sillä ketjusilmukat hitusen löysänä sallivat jonkin verran joustoa ja ihan tuurillakin löysin kauhean kivan näköisen langan (likaisen harmaata ei-niin-mitään-tietoa-mitä-materiaalia, ehkä polyesteriä tai vastaavaa, punoksessa seassa kromin väristä muoviliuskaa) Tikatasta. Menee mielestäni ihan ketjusta!



Vyön solki oli aika spesifin näköinen ja koitin löytää sopivanlaista muokattavaksi eBaysta. Ostin kahdenlaisia solkia, mutta kummatkaan eivät tarkoitukseeni sopineet. No, olin sorvannut alumiinista rinkuloita Elyonille, joten miksei se onnistuisi tälläkin kertaa? Hemmetin paljon haastavampaa se kyllä nyt oli, koska soljen sisäpuolella kulkisi kouru ja sen saamiseksi rinkula oli saatava pysymään tosi vaikeasti sorvissa kiinni. Tarttumapintaa kun oli hyvin niukasti, mikäli halusi saada palan asetettua oikeaan kulmaan. Meni taas ehkä kokonaisen vuorokauden tunnit, ennen kuin mokoma saatiin sorvattua. Kouruun liimattiin mustaa teippiä ja sen päälle puolestaan pienet alumiinipalaset oikeille kohdilleen. Elyonin renkaiden kaltaista kromikiiltoa en halunnut tehdä, joten viimeistelyyn riitti ainoastaan vahapinta pitämään mahdollisen värin muuttumisen kurissa, alumiinilla kun tuppaa vähän sellainen taipumus ajan kanssa olemaan.


Puvussa eniten pelkäsin ehkä kenkien tekemistä. Tilasin (jälleen) eBaysta hyvät pohjakengät (jotka huomasin saavuttuaan yllättäen koon liian pieneksi, mutta niillä piti vain mennä), jotka sittemmin kavensin liian runsaasta varresta ja poistin yläosasta turhan lärpäkkeen. Pohdin kauan kahden vaihtoehdon välillä: bootcoverit vai maalattu pinta. Olin tottunut käsittelemään kenkiä nahkamaalilla, ja aina oli tullut hyvää jälkeä, mutta tällä kertaa puku oli kaikkialta niin yhdenmukaista väriskaalaa ja materiaalituntua noudattava kokonaisuus, että aloin kallistua (vastahakoisesti) bootcoverien puolelle. Olin vain kerran tai pari elämässäni tehnyt bootcoverit ja nekin olivat aloittelijan näköiset, joten vähän jänskätti, mitä tästäkin tulisi. Lähdin ensin toteuttamaan covereita takkikankaasta, eli eipä-juuri-joustavasta materiaalista. Tein kaavat kenkien päälle Elmukelmusta ja teipistä, johon sain kätevästi piirrettyä leikkauskohdat ja kuvioinnit. Tämän jälkeen tein protot. Protojen valmistuttua huomasin, että näin istuviin saappaisiin joustamattomasta kankaasta tehdyt coverit eivät antaneet tarpeeksi liikkumatilaa, ellen sitten tehnyt niistä löysempiä. Mikä ei tässä kohdassa tullut kysymykseenkään. Siispä siirryin joustavaan kankaaseen (jota piti taas värjätä, koska en ollut tyytyväinen trikoon väriin saappaita ajatellen) ja tein proton suoraan trikookankaalla muotoilemalla saappaiden päälle ja sain kaavat siitä. Tämän jälkeen ompelin kasaan coverit lopullisesta kankaasta ja kiinnitin kontaktiliiman ja nuppineulojen avulla bootcoverit kiinni saappaisiin. Sivusauman jätin covereista ompelematta kiinni, jotta pääsisin käsiksi saappaiden vetoketjuun, ja liimasin aukon reunoiltaan kiinni saappaisiin. Koska tällaisen toteutustavan vuoksi kaavoja oli hankala piirtää ennalta, oli pistettävä saappaat jalkaan ja piirrettävä vähän hapuillen jonkinlaiset apuviivat käsivaralla. Sentään ei tarvinnut pitää saappaita jalassa kuvioita maalatessa ja nauhatkin sain liimattua ilman kummempia vaikeuksia. Kenkien pohjat tuli myös maalata mustasta vaaleanharmaaksi. Tarttumapinnan parantamiseksi hioin korot hiekkapaperilla irrottaen samalla ylimääräisen pohjamaalin ja maalasin päälle Deka Lack -maalilla uuden pinnan.




Ja heti perään kamalin asia, jonka tekemistä olin viivytellyt, oli se ihmeellinen tukkalaite Ellenin päässä. Ostin Hobby Pointista strutsinmunan muotoisen ja kokoisen styroksipalan, jonka puolitin ja kapeampaan päähän lisäsin pienen palan kolmionmallista ekstraa. Piirsin styroksipaloihin kaikki tukkalaitteen kuviot, peitin palat Elmukelmulla ja heitin päälle kerroksen Worblaa. Minun oli tarkoitus ottaa styroksi koko homman lopuksi pois Worblan alta, jotta saisin laitteesta onton ja tilaa peruukille sekä korville ja näin ollen tukkalaite asettuisi nätimmin päätä vasten. Styroksi saattaisi jäädä kiinni Worblaan, joten tämän vuoksi siis Elmukelmu. Piirtämäni kuviot näkyivät aika hyvin vielä yhden Worblakerroksen alta ja noita viivoja pitkin liimailin softisnauhoja ja koko hoidon päälle heitin vielä toisen kerroksen Worblaa. Koversin reiän molempien palojen keskelle, jotta saisin tupsut niihin myöhemmin nätisti kiinni ja tein niskapuoleisen osan myöskin kahden Worbla-levyn väliin liimatusta softiksesta. Olin kuvitellut, että Worbla olisi sen verran vahvaa tässä kohden, että tukkalaite pysyisi päässäni kuten Julius Caesarilla konsanaan, vaan toisin kävi. Tuki niskassa ei riittänyt ja laite valahteli päästäni alas. Siispä munien sarvikohtien kärkiin piti liimata pienien Worblapalojen avulla peruukin kuitujen sävyistä ompelulankaa parin pätkän verran, jotta se varmasti kestäisi ja ompelulanka hukkuisi kivasti kuitujen sekaan. Styroksit vain sisältä siis vielä pois (Elmukelmu saisi jäädä sisälle, jos oli jäädäkseen) ja maalihommiin. Heitin ensin pohjalle noin kymmenen kerrosta Gessoa, jonka sittemmin hioin sileämmäksi vesihiomapaperilla, jotta Worblan röpelöisyyttä saisi vähän peitettyä. Ihan silkkisen sileitä en tukkalaitteesta kuitenkaan halunnut, sillä minusta Ellenin design henkii jonkinlaista rosoisuutta ja kansantarumaisuutta. Maalaamisen tein kuivamaalaten Citadelin miniatyyrimaaleilla ja samalla Deka Lack -maalilla, jota olin käyttänyt saappaiden pohjiin. Lopuksi ujutin siniset tupsut tekemistäni rei'istä läpi ja sinetöin päät köntillä kuumaliimaa, joka ei solahtaisi reiästäkään läpi.


Esityksessä ei mielestäni ole oikeasti mitään kovin rakentavaa kerrottavaa näin prosessin puitteissa. Idea syntyi samana päivänä kuin hahmon keksiminenkin ja tiesin lähestulkoon heti millaista lähden tekemään. Idea kypsyi puvunteon aikana ja sekä valoideat että ääniraita tuli tehtyä yhdessä viikonlopussa. Olin etukäteen pelännyt, että joutuisin äänittämään monologin itse, sillä musiikki oli aina Ellenin repliikkien taustana itse pelissä. Sain onneksi kuitenkin säädettyä niin, että musiikki jatkui (mielestäni) luontevana ja Ellenin repliikit sai toimivasti mukaan. Olin aika varma, että vaatteiden vaihdossa esityksen aikana tulisi kiire ja päätinkin kysyä Elinaa mukaan jo melkein alkuvaiheilla avustajaksi, kun kerta avustaja sallittiin kisassa. Samalla Elina päätyi henkiseksi tuekseni, jolle purin kaiken, mitä puvussa tai esityksessä oli pielessä tai toisinaan hyvin ja samaten sain rakentavaa palautetta esitysideasta tyypiltä, jolle peli ei ollut ennestään tuttu. (Samalla piti visusti olla kertomatta Maijulle yhtään mitään, mikä oli todella omituista. Olin tottunut siihen, että kerron aina ihan kaiken juurta jaksain hänelle, mutta kyseinen pälli istui nyt tuomaristossa, enkä siis voinut sanoa mitään. :D) Lavasteiden kanssa piti pyytää apua iskältä ihan ajan puutteen vuoksi. Kerroin, mitä haluan ja iskä leikkasi ja kokosi minulle sermin ja sen eteen tulevan laatikon. Mitään pelin sisällön mukaista valtaistuinta ei ollut oikeasti tarvetta tehdä ja mielestäni tuli pysyä lähinnä nyt enemmän siinä, mitä ehti tehdä ja kunhan lavasteet antaisivat oikean suuntaista osviittaa. Maalasin lavasteet itse ja hengityssuojaimesta huolimatta niistin mustaa räkää seuraavat kaksi päivää. Hemmetin sutaistenhan ne tuli maalattua ja jälki oli sen mukaista, mutta annoin sen itselleni anteeksi. Lavasteiden tuli näyttää hyvältä kauas eikä niinkään lähelle ja tuon tyyppinen maalausjälki näyttäisi mystisemmältä kuin tarkasti kiveä jäljittelevä varjostus. Toisaalta tuo taisi kyllä näyttää paremmalta nimenomaan läheltä. Eh.



Kaikki tuli siis nippa nappa ajoissa valmiiksi ja voi taas hengittää. Tässäpä siis nyt vielä uurastuksen lopputulos!


Kuva: Maiju


Seuraavana vuorossa olisi Akane Owari (Super Dangan Ronpa 2) Desuconin perjantaille ryhmää varten sekä Mia Fey (Phoenix Wright: Ace Attorney -pelit) puolestaan lauantaille. Jänskään jälkimmäistä ehkä vähän, koska mukana on myös Godot, ja tykkään näistä kahdesta hahmosta peleissä luultavasti eniten. Suunnitelmissa olisi näillä näkymin shoottailla ja kuvaajana toimisi (ainakin) Avrasil (Niew Photography). Tykkään tyypin kuvista aivan jäätävästi ja olenkin ehkä nyt asiasta vähän liian tohkeissani. Ellenin olin ajatellut käyttää vielä uudestaan ulkoilmassa Desuconin sunnuntaina ja mikäli aika antaa myöten, Avrasil kuvaisi ehkä jotain eeppisimpiä kuvia tytsystäni. Joka tapauksessa, iik, kaksi viikkoa Desuun ja Akanesta on tehty vasta puolet ja Mia Feyta ei ole edes aloitettu, koska Cosvisionista palautumiseen on tarvittu niin vietävästi aikaa. Ja koska no, helvetti soikoon, en kykene normaaliin elämään, koska ROBBIE FUCKING WILLIAMS. AAA.